Näinkö meillekin sitten kävi,

    minä ajattelen ensimmäisenä
    perjantai-iltana

    kun tulet hakemaan tyttöä

Minä pelkäsin, vapisin koko päivän,
    lakkaamatta,
    ajattelin vain, miltä se mahtaa tuntua

    jäädä ensimmäisen kerran
    yksin eteiseen

    katsomaan teidän peräänne
    tietäen,

    että nyt meillä on vain hänet

Hänet, tyttäremme,

    ja yritämme luovia hänen parhaakseen,
    vaihdamme vain muutaman sanan

    ettemme romahda

En katso sinuun,
    vaan jonnekin ohi,

    käännyn toisaalle
    ja tolkutan itselleni:

    älä näytä katkeria kyyneliä hänen lähellään

Hänen, tyttäremme

    Ja kun ovi sulkeutuu,
    kun huone on tyhjä sinusta

ja asunto avuttoman vaiti

    ilmassa vielä lapsen naurun tuntu

minä lysähdän alas

    ja vasta monen kuluttavan hetken jälkeen
    kerään itseni lattialta

Henkeäni haukkoen
    mietin:

    kohta sinä, pieni, et enää naura

    et enää sitten, kun sinä ymmärrät

Mutta sen sinä ansaitset, sen me olemme velkaa,

    että saat ymmärtää hiljalleen,
    pienen palan kerrallaan