Näinkö meillekin sitten kävi,

    minä ajattelen ensimmäisenä
    perjantai-iltana

    kun tulet hakemaan tyttöä

Minä pelkäsin, vapisin koko päivän,
    lakkaamatta,
    ajattelin vain, miltä se mahtaa tuntua

    jäädä ensimmäisen kerran
    yksin eteiseen

    katsomaan teidän peräänne
    tietäen,

    että nyt meillä on vain hänet

Hänet, tyttäremme,

    ja yritämme luovia hänen parhaakseen,
    vaihdamme vain muutaman sanan

    ettemme romahda

En katso sinuun,
    vaan jonnekin ohi,

    käännyn toisaalle
    ja tolkutan itselleni:

    älä näytä katkeria kyyneliä hänen lähellään

Hänen, tyttäremme

    Ja kun ovi sulkeutuu,
    kun huone on tyhjä sinusta

ja asunto avuttoman vaiti

    ilmassa vielä lapsen naurun tuntu

minä lysähdän alas

    ja vasta monen kuluttavan hetken jälkeen
    kerään itseni lattialta

Henkeäni haukkoen
    mietin:

    kohta sinä, pieni, et enää naura

    et enää sitten, kun sinä ymmärrät

Mutta sen sinä ansaitset, sen me olemme velkaa,

    että saat ymmärtää hiljalleen,
    pienen palan kerrallaan

Nyt tämä ei ole enää virallisesti sinun kotisi. Huoltomies kävi ottamassa nimesi pois ovesta, kirjain kirjaimelta, tuskallisen hitaasti.

Jotkut ovat sanoneet, etteivät voisi jäädä muistojen keskelle asumaan. Minä en kuitenkaan halua tästä asunnosta luopua, en. Vaikka hankimme tämän yhdessä, otimme lainaa ja kuvittelimme asuvamme tässä hamaan tulevaisuuteen asti, yhdessä, perheenä, minä tämän kaiken silti järjestin. Hankin huonekalut (sinua ei kiinnostanut, millainen sohva meille tulee), maalasin seinät (se oli sinun homma, mutta et saanut sitä hoidetuksi) ja asetuin taloksi (sinä et kai koskaan). Tämä on nyt minun ja tyttäreni koti, hiljaisempi ja alakuloisempi. Päivä päivältä minä virkistyn, alan elää pikkuisen enemmän joka päivä ja minun varovaisen hymyni mukana tämä asuntokin alkaa jälleen elää.

Jotakin ihmettä... rn tekstin alussa ja lopussa??

Karmeinta on tajuta,

että kaikki ne pelot,
    joita olen elämässäni väistellyt

sinä teit tosiksi

Mietin pitkään blogini nimeä, pyörittelin mielessäni sellaisia kuin "eropäiväkirja", "sirpaleita", "yksinhuoltajan päiväkirja", mutta sitten iski tunne, että eiköhän tässä ole jo tarpeeksi oltu pessimistejä - "malja menneille" on ehkä turhan ylevä ja optimistinen, mutta sellainen halusinkin nimen olevan.

"Malja menneille" ei tarkoita sitä, että alkaisin dokata, vaan oikeastaan ihan vain sitä, että jossakin tulevaisuudessa, jossakin kaiken tämän päätyttyä ja kun henki kulkee taas, jaksaa hymyillä ja toivottaa elämäänsä uuden vaiheen tervetulleeksi, jossakin, jonakin päivänä minä heilautan kuohuviinilasin ylös ja nostan maljan menneille - huitaisen juoman kerralla alas, ikään kuin symbolisesti menneisyydenkin.

Maljan nostamiseen on kuitenkin pitkä matka. Pitkä pitkä matka.